LEHTIKUVA/SIPA PRESS

Armeijan uutismanipulointi saavutti huippunsa Persianlahden sodassa 1991. Itsenäinen sotajournalismi katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Media koristelee armeijan polkuja pyöreillä kivillä

Itsenäinen sotajournalismi jäi Vietnamin viidakkoon

Sotauutisointia seuratessa tulee toisinaan tunne, ettei sota ole enää politiikan vaan pelikonsolin jatke. Armeijan hyvästä tahdosta riippuvainen media seuraa tilannetta siellä mistä ohjukset lähtevät, ei siellä mihin ne putoavat. Vietnamissa kaikki oli vielä toisin.

Keneltäkään tuskin jäi huomaamatta, että viime vuonna tuli kuluneeksi 40 vuotta Tšekkoslovakian miehityksestä. Selvästi vähemmälle huomiolle jäi toinen neljän vuosikymmenen takainen murhenäytelmä, amerikkalaisten sotilaiden vietnamilaisessa My Lain kylässä toteuttama verilöyly.

Silmittömän tappovimman riivaamat amerikkalaissotilaat surmasivat My Laissa 16. maaliskuuta 1968 yli viisisataa puolustuskyvytöntä siviiliä: vanhuksia, naisia ja lapsia aina pikkuvauvoja myöten. Vertailun vuoksi: Varsovan Liiton joukkojen saman vuoden elokuussa tekemässä hyökkäyksessä Tšekkoslovakiaan kuoli 72 tšekkiä ja slovakkia.

USA:n armeija kuittasi tapauksen omassa lehdessään väittämällä jalkaväen surmanneen 128 vihollista “koko päivän kestäneessä verisessä taistelussa”. Armeija ei kuitenkaan kyennyt estämään totuuden tihkumista julkisuuteen.

My Lain verilöyly rävähti suuren yleisön tietoisuuteen vuoden 1969 lopussa, kun armeijan valokuvaajan Ronald Haeberlen paikan päällä ottamat värikuvat levisivät maailmalle muun muassa aikakauslehti Lifen aukeamilla. Näkymät olivat kenties raaimpia, mitä sodista on koskaan julkaistu.

Joukkomurhaa tutkineista amerikkalaisjournalisteista Seymour Hersh kunnostautui Pulitzer-palkinnon arvoisesti. Hershistä kuultiin taas vuonna 2004, kun hän raportoi irakilaisen Abu Ghraibin vankilan oloista.
Tapaus My Lain oikeudelliset seuraamukset kutistuivat lopulta lähes olemattomiksi. Ainoaksi tuomioksi jäi surmatyöhön syyllistynyttä joukkuetta johtaneen William Calleyn saama elinkautinen, joka sekin muuttui presidentti Nixonin väliintulon ansiosta 3,5 vuoden kotiarestiksi.

Kaikkialta maailmasta tullut moraalinen tuomio oli sitäkin ankarampi: USA:n kommunismin vastainen sotaretki kärsi My Laissa yhden raskaimmista imagotappiostaan. Yhdysvallat veti joukkonsa yhä vihatummaksi käyneestä sodasta vuonna 1973, ja taistelut päättyivät parin vuoden kuluttua kommunistisen Pohjois-Vietnamin voittoon.

Gazaa kuvattiin pitkällä putkella

Toimittajat seurasivat tapausten kulkua varsin kaukaa, kun Israel viime joulukuussa hyökkäsi puolentoista miljoonan palestiinalaisten hallitsemalle Gazan kaistalle. Sodan tarkoituksenaan lopettaa islamistijärjestö Hamasin Israeliin tekemät raketti-iskut. Kolmisen viikkoa kestänyt operaatio alkoi ilmaiskuilla ja jatkui tykistön tukemana maahyökkäyksenä.

Jotkut pitävät Israelin hyökkäystä oikeutettuna, toiset eivät. Varmaa on, että läntinen media päästi hyökkääjän vähällä.

Toisin kuin My Lain jälkeen, lehtien lukijoita ei järkytetty realistisilla katutason kuvareportaaseilla. Sen sijaan heille näytettiin kaukaa kuvattuja tykistökranaattien räjähdysviuhkoja Gaza Cityn yllä - juuri niin kuin Israelin PR-upseerit halusivatkin.

Palestiinan terveysministeriön mukaan hyökkäyksessä kuoli 1324 gazalaista, heistä pääosa siviilejä. Palestiinalaislähteiden mukaan Israelin pommit tappoivat muun muassa 437 alle 16-vuotiasta lasta.
Israelin armeija ilmoitti tappioikseen 13 kuollutta. Hyökkäyksen perusteluna käytetyissä Hamasin raketti- ja kranaatti-iskuissa kuoli vuoden 2008 aikana kahdeksan israelilaista.

New York Timesin toimittaja Ethan Bronner valitteli viime tammikuun alussa julkaistussa jutussaan Israelin tietosulun tiukkuutta. Sodan yhdentenätoista päivänä sadat ulkomaalaiset toimittajat odottelivat edelleen pääsyä Gazan alueelle. Kulkulupia ei tippunut, vaan tilalle tarjottiin kiertomatkoja eteläisen Israelin kohteisiin, joihin Hamas oli ampunut rakettejaan.

Gazan sodan julkisuutta hallittiin Bronnerin mukaan tiukemmin kuin yhdenkään aikaisemman sotilasoperaation.

Israelin hallituksen lehdistöosaston päällikkö Daniel Seaman kertoo jutussa avoimesti syynkin: jokaisen paikan päälle päästetyn ulkomaisen toimittajan uskottiin pelaavan poliittisia pisteitä suoraan Hamasin pussiin. Miksi siis päästää paikalle ainuttakaan toimittajaa.

Jutussa ei pohdita sitä, miksi toimittajat alistuivat Israelin komentoon. Oliko Gazasta tosiaan pakko lähteä, kun Israel niin käski? Olisiko sinne kenties ollut mahdollista livahtaa esimerkiksi Egyptin kautta ja työskennellä puolentoista miljoonan asukkaan joukkoon soluttautuneen ilman Israelin armeijan lupaa? Vaarallista se olisi varmasti ollut, mutta sitähän sotakirjeenvaihtajan työ aina on.

Itsenäinen toimittaja katosi öljysodassa

– Israel hoiti Gazan operaation tiedonhallinnan äärimmäisen taitavasti. Kieltojen ohessa harrastettiin ruokintaa, eli toimittajille tuputettiin jatkuvasti omalta kannalta myönteistä materiaalia, sanoo tiedotusopin professori Heikki Luostarinen Tampereen yliopistosta.

Oppinsa Israel on saanut suurelta liittolaiseltaan Yhdysvalloilta, joka puolestaan otti opikseen Vietnamin sodan katkerista kokemuksista.

– Yhdysvaltoihin jäi Vietnamin sodan jälkeen elämään legenda, että sota hävittiin median takia. USA:n armeijan sen jälkeen kehittämät julkisuudenhallinnan menetelmät ovat levinneet kaikkialle, muun muassa Israeliin ja Venäjälle.

Luostarinen setvi 15 vuotta sitten julkaistussa väitöksessään julkisuuden hallintaa ja journalistisia vastastrategioita sotilaallisissa konflikteissa. Tutkimus kertoo sotilaiden ja journalistien marssineen samaan tahtiin vielä Korean sodan aikaan 50-luvun alussa.

Armeijan ja median välinen ideologinen kuilu alkoi aueta Ranskan Indokiinassa ja Algeriassa käymien siirtomaasotien myötä. Vihollista vastaan lehdet olivat propagoineet aina; nyt ne oppivat vastustamaan myös omaa valtiota silloin, kun sen toimilta näytti puuttuvan moraalinen oikeutus. Asiaan vaikutti sekin, että monissa länsimaissa luovuttiin ennakkosensuurista pian Korean sodan jälkeen.

Leveimmilleen toimittajien ja sotilaiden välinen railo repesi Vietnamin sodassa. Journalismin näkökulmasta kyse oli Luostarisen mukaan moraalisesta itsenäistymisestä.

Armeijan kannalta taas näytti siltä, että osa omista oli loikannut vihollisen puolelle.

– Itsenäisen journalismin kultakausi osuu 60- ja 70-luvuille. Vietnamin sodan arvostelu alkoi kiihtyä USA:ssa heti kun Kuuban ohjuskriisistä oli selvitty. Osa toimittajista katsoi, ettei kylmä sota sinänsä riittänyt pyhittämään kaikkia keinoja, Luostarinen pohtii.

Median kurinpalautus alkoi Vietnamin sodan jälkeen ja eteni Falklandin, Grenadan ja Panaman konfliktien kautta Persianlahden ensimmäiseen sotaan, jossa armeijan uutismanipulaatio saavutti huippunsa.
Itsenäinen sotajournalismi katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kyse ei ollut pelkästään tietovirtojen entistä tiukemmasta säännöstelystä. Armeija ei vain estänyt itsenäistä journalismia, vaan se sai journalistit kannattamaan sensuuria ja johtamaan yleisöä armeijan ja hallituksen tavoitteiden tueksi, väitti Washington Post -lehden ulkomaantoimittaja Michael Getler vuonna 1991.

Al-Jazeera haastaa läntiset uutiskanavat

Lehdistä ja tv-ruuduista on viimeisten parinkymmenen vuoden mittaan saatu ihastella loputtomiin risteilyohjusten määrätietoista matkantekoa, täsmäpommittajien maalikamerakuvaa ja Stealth-hävittäjien kulmikkaita muotoja, kaikki kuin suoraan Tähtien Sodasta.

Tanskalainen ohjaaja Lars von Trier vaalii elokuvan puhtautta noudattamalla yhdessä muutaman muun ohjaajan kanssa laatimiaan Dogma-sääntöjä. Dogma kieltää muun muassa lavasteiden ja kuvausvalojen käytön sekä kaikki jälkikäteen lisätyt äänet taustamusiikkia myöten.

Voitaisiinko itsenäisen sotajournalismin elvyttämiseksi kehittää toimittajien oma Dogma, joka kieltäisi mediaseksikkäät ohjuslaukaisujen ja täsmäpommitusten kuvaukset, jollei samalla pyrittäisi kaikin voimin lähikuvaamaan myös pommitusten tuhoja niiden kohteissa?

Ei onnistu, sanoo Heikki Luostarinen.

– Media on taloudellisesti riippuvainen sotilaiden annostelemasta tiedosta. Reportterit ja kuvaajat ovat kriisialueilla armeijan luvalla, eikä lehtitaloilla ole varaa näitä lupia riskeerata. Laatulehdilläkin on sopimukset USA:n puolustushallinnon kanssa.

Ei median sentään aina tarvitse olla sotilaiden saappaita plankkaamassa. Armeijan yliote hellittää Luostarisen mukaan yleensä koetun uhkan hellittäessä; esimerkiksi Vietnam-kritiikille tuli tilaa, kun Kuuban kriisi väistyi.

Bush nuoremman hyökätessä Irakiin keväällä 2003 USA:n tiedotusvälineet seisoivat hänen takanaan liki sataprosenttisesti. Median kelkka kuitenkin kääntyi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen shokin haihduttua ja Saddam Husseinin massatuhoaseiden osoittauduttua Bushin hallinnon fiktioksi.

– On amerikkalaisen median ansiota, että Irakin sodan ihmisoikeusrikkomukset, esimerkiksi Abu Ghraibin kidutustapaukset, paljastuivat ja kansalaismielipide kääntyi sodan vastaiseksi, Luostarinen muistuttaa.

Tilannetta muuttaa median eduksi sekin, ettei kansainvälinen uutiskenttä ole enää täydelleen läntisten tiedotusvälineiden hallinnassa. Qatarin Dohassa toimiva, uutisia myös englanniksi lähettävä arabikanava Al-Jazeera on paikannut osaltaan läntisen uutistoiminnan aukkoja vuodesta 1996. Internetin tietoliikennettä ei mahtavinkaan armeija pysty hallitsemaan.

Antti Vanas

[sivun alkuun] [osaston etusivulle] [etusivulle]