Riippumaton lukija voi olla vapaa vuodenajoista, kuva on vaikkapa ensi syksyltä.

Kirjatyön perinteinen kirjakatsaus löysi kevään ja alkukesän kirjasadosta lukunautintoja.

Lukija lämpenee keväälläkin

Kevään ja alkukesän kirjallisuudessa satoi ja paistoi. Oli ehkä vilpoisampaa kuin ensi syksynä, se oli odotettavissa.

Joskus lämmitti kunnolla: tietokirjallisuudessa Sofi Oksasen/Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko ja Joyce Carol Oatesin Nyrkkeilystä, lapsille Jukka ja Martti Laajarinteen Ruualla ei saa leikkiä, ensimmäiset Aaro-oravat suomeksi, Ruotanen/Nygårdin Satulaan sekä Jukka Parkkisen uusin Karhukirjeitä kotiväelle. Aikuisille Tapperin Järkäle, joka tosin on kooste ja Esa Pulliaisen ja Tapio Liinojan kirjallinen CD Vampula Pop.

Tietokirjallisuus

Asuminen ja eläminen muualla kuin synnyinmaassa on oma kirjallisuuden lajinsa. Tämän tyypin valioita ovat britit Annie Hawes ja Gerald Durrell, Suomessa vaikkapa Outi Nyytäjä. Anneli Vainion Kotini on linnani ei ole huono, se vain yrittää haukata liian ison palan.

Gerald Durrell pitää mainita myös toisen kirjan yhteydessä. Durrell ylläpiti eläintarhaansa kirjatuloillaan. Benjamin Meen Koti eläintarhassa -kirjassa suku hankkii perintörahoillaan eläintarhan; tarina on tosi. Hyvin kirjoitettu, tunteikas kirja.

Jos jossain on luotaantyöntävä kansikuva, niin emeritusprofessori Markku Ojasen Hyvinvoinnin käsikirjassa. Sisältö on eri maata, mutta kokonaisuus riitelee. Mitä pitäisi uskoa?

Ajatuksen voima on Johannes Kanasen ja Juho Saaren toimittama kirja hyvinvointivaltiosta. Teksti on ammattilaisten yhteiskunta- ja taloustieteilijöiden tekoa. Oppikirjaksi tämä on tarkoitettu.

Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000 kuulostaa tylsältä. Onneksi kirjoittaja on professori Markku Kuisma, yksi parhaista tietokirjailijoista. Suomen taloushistorian teos on riittävän yleinen kiinnostaakseen maallikkolukijaa.

Perhana tämä kirja: Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama teos Kaiken takana oli pelko on erittäin tärkeä. Se, miten kirjan kirjoittajat ovat valikoituneet ja mitkä ovat heidän motiivinsa on toinen asia.
Hyvä neuvo: Lue, epäile.

Lukemaan vai tietokoneelle? on kahden kasvatuspsykologian asiantuntijan, Pirkko Saarisen ja Mikko Korkiakankaan tekemä lukemis- ja mediaharrastuksen muutostutkimus 1960-luvulta nykypäivään.

Jopas on: Länsimaisen kirjallisuuden historia, ensimmäinen suomalainen vuosikymmeniin. Uroteon on tehnyt Pekka Vartiainen. Vajaaseen tuhanteen sivuun ei mahdu kuin pintaraapaisu. On kirjallisuutieteilijöiden asia saivarrella painotuksista ja puutteista.

Bilder Från Finland on erinomainen teos kultakauden kuvataiteesta 1800-luvun puolivälistä vuosisadan vaihteeseen. Omalla kotimaisella opuksesta saisi enemmän irti.

Maallikolle Maire Heikkisen Suomalainen tapettikirja on sellainen, josta ei uskalla sanoa. Pitäisi olla asiantuntija. Kirja on erittäin hyvin taitettu ja painoasu on loistava.

Toimittajat ovat usein pitkässä mitassa viereisellä rastilla, urheilutermillä ilmaisten. Anna-Lena Lauren on selkeäsanainen, kiinnostava ja taitava. ”Hulluja nuo venäläiset” on kyllä tyhmempi nimi kuin saapas, mutta jos sisältö on toimittajasääntöä vahvistavien poikkeusten tasoa, niin menköön.

Taiteilijoiden Kalevala on perheraamatun kokoinen teos. Enemmän iso kuin hyvä. Minulle ainoa oikea kuvitettu Kalevala on Hannu Väisäsen, ei edes Akseli Gallen-Kallelan.

Matkaopas mökille, hyvä idea. Laura Rantanen ja kumppanit ovat toteuttaneet. Siinä on vähän kaikkea. Ei voi välttyä ajatukselta, että jotain lisää, jotain pois, olisi ollut oikea oppi.

Minua kiehtoo Jukka Pakkasen urheilupuhe ja myös -tekstit. Hän on perehtynyt ja innoittunut asiaansa, mutta osaa silti ilmaista itseään. Raateleva nousu on aloitusteos, jos aikoo ryhtyä ymmärtämään kilpapyöräilyä. Kirjassa oli liikaa entisiä pyöräilijöitä.

Amerikkalaisen kirjailijan Joyce Carol Oatesin Nyrkkeilystä on parempi kuin Jukka Pakkasen vastaava kilpapyöräilystä. Kirja ammattinyrkkeilystä on tarkempi ja sisällökkäämpi kuin Raateleva nousu. Hieno teos.

Lasten- ja nuortenkirjat

Uutta Suomessa ovat liito-orava Aaron seikkailut. Niitä on tarjolla kolme kappaletta: Aaro, arka orava, Aaro-orava uimarannalla ja Aaro-orava saa ystävän. Jos kirjakaupastanne ei löydy, vaatikaa. Kirjat menevät komeasti 3–100-vuotiaille.

Mikko Murinan hassut touhut on Daniel Nappin tekoa. Ne ovat kuvitettuja vitsejä, eivätkä jaksa kiinnostaa lapsia saati aikuisia.

Maukka ja Väykkä on Finlandia Junior -palkittujen kirjailija Timo Parvelan ja kuvittaja Virpi Talvitien uutuus. Kirja on nelivärikuvitettu, hieno tarinakokoelma pieniä, viisaita tarinoita.

Merenneito Mirellasta kertovat kirjat ovat kuin huonosti kirjoitettuja ja kuvitettuja Barbie-tarinoita. Aikuista ne eivät innosta, mutta nyt tulee tärkeä varaus: Tuskin koskaan on 5-vuotias vaaleanpunainen tyttö napottanut yhtä hiljaa iltasadulla.

Lulu ja avaruuskoira on Anja Erämajan ja Ulla Virkamäen hienosti kuvitettu, ovela satu perheen ei ihan nuorimmille.

Onko niin, että alkaville lukijoille ei saa pistää liikaa käänteitä juttuun? Tittamari Marttisen kirjoittama ja Terese Bastin kuvittama Keskiyön kissat pitkästytti iltasatuna lukijansa ja kuuntelijansa.

Kotimaisten tekijöiden Eppu Nuotion, Tuutikki Tolosen ja Sari Ainolan Leonardon työt -lastenkirja on kuin muistuma vilkkaan lapsen vanhemmille. Kirja on pienille. Tarina on tuttu aikuisille ja lapset pitävät siitä sekä kuvituksesta.

Herra Jänis ja rouva Karhu on käännettyä lastenkirjallisuutta. Se on hieno Christa Kempterin ja Frauke Weldinin tekemä tarina.

Ruualla ei saa leikkiä on kirja. Ainakin kirjoittaja Jukka Laajarinne on lukenut Daniil Harmsinsa. Ja mikseipä kuvittaja Martti Laajarinnekin. Juu, ja Gogolia. Oikein sopivaa tavaraa lapsille tällainen dadaismi ja Roald Dahliakin on mukana. Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.

Jestas, että on hieno kuvitus. Minä muuten pidän Beatrix Potterista. Jos oravat ja hiiret eivät olisi niin henkilötavanomaisia, tämä olisi loistavaa. Ai niin: Riikka Jäntti ja Toivo ja hirveä hämähäkki. Teksti ja kuvat samalta tekijältä.¨

Roope Lipasti on turhan nopea. Ystäväni Pasilli on ensimmäinen isoon kustannustaloon tehty kirja ja minä ”en ole huvitettu”. Liikaa puhetta.

Tyttö joka muisti kaiken on Kim Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen lastenkirja, jossa kuvitus on kohdillaan, mutta teksti olisi kaivannut työstämistä. Lapsille luettava tai lukemista aloitteleville tehty teos olisi kaivannut vähemmän sivulauseita .

Kuonot kohti pohjoista on Helena Meripaasin kirja, jonka arvostelijaksi olen hieman ulkona. En ole ahmimisiässä lukijana; enkä tyttö. Nyt alkava Irin kennel -sarja vaikuttaa siltä, että 35 vuotta sitten olisin lukenut nämä riemulla, mutten tunnustanut.

Oletin, että Jo Nesbö menisi ahmattilukijoille suunnatussa kirjassaan Tohtori Proktorin pierupulveri samaan suuntaan kuin Roald Dahl. Ei mennyt. Kyseessä on tavanomainen isojen lasten kirja.

Kasvatuksellisuus tai opetuksellisuus näyttää palanneen lastenkirjallisuuteen kokemuksellisuuden ohella. Raili Mikkasen ja Marjo Nygårdin Kummisisko ei mene millään ihan pienille.

Valistuskirjallisuuden sarjaan kuuluu myös Brigitte Weningerin ja Christian Mauclerin Nähdään taas, isä. Ei tätä tarvitse pelkästään avioeroperheissä lukea, eroahdistus voi tulla myös lyhyemmästä poissaolosta.

Olof ja Lena Landströmin Buu ja Bää -kirjat ovat ihania, ei voi mitään. Siivouspäivä ja Vesillä ovat riemastuttavia aikuisestakin ja lapset rakastavat pienien lampaiden touhuja.

Ihan pikkuruisille tarkoitettu Hauskat sanat on Dawn Sirettin kirja. Perheemme kohdeyleisö alkaa jo olla hiukan yli-ikäistä, mutta ei se estänyt kirjan pyörittelyä.

Markus Majaluoma on mestarikuvittaja. Hänen kirjoittamisensa ei ole ollut samaa tasoa kuin kuvapuoli. Isä, ostetaan kesämökki on tekstinkin osalta hyvä.

Lauri Mäkelän ja Hannu Lukkarisen Pikku-Karpon matkapelit on huono. Se on kuin tavallista onnettomampi ristikkolehti.

Karhukirjeitä on tipahdellut Jukka Parkkiselta, olisiko nyt kuudes tämä Karhukirjeitä kotiväelle;sarjansa paras. Ihan mahdottoman hyvä aikuisten- , anteeksi lastenkirjailija on herra.

Kangastakin kirjan pinnassa on nähty, ja useasti ajatuksellisemmin tehtynä. David Bedfordin ja Caroline Bednerin Pikkukarhun raitapaita on myös kosketeltava. Tarina on hyvä, mutta kuvitus tavanomainen.
Lorukirjat ovat mainioita , jos vanhemmilla tai lapsilla on riimitajua. Ne ovat parhaimmillaan sekä hauskoja että kasvattavia. Nykyinen akateemikko Kirsi Kunnas on ihan ehdoton. Atu Ruotasen kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittamassa Satulaan-kirjassa ovat ainekset kohdillaan. Hienoa hypytystä ja komeaa kuvitusta.

Lasten kuvakirja Jakke ja Simo, tehneet Anneli Kanto ja Jutta Kivilompolo on ainakin aikuiselle rankkaa iltalukemista. En ole varma oivaltavatko/ymmärtävätkö lapset toisin.

Kyllä me osaamme on nimetty lasten itsetuntokirjaksi. Ihan tavalliselta hyvin kirjoitetulta ja kohtuu hyvin kuvitetulta peruslastenkirjalta Mirjam Presslerin teos vaikutti.

Jos minä olisin oppinut lukemaan pari vuotta sitten, Neal Laytonin Mammuttikoulu olisi yksi suosikeistani. Tätä olisi ilo lukea yksin, kun on paljon sellaista, mitä iltasadun lukijat eivät ymmärrä.

Kertojana/kirjoittajana ovat Tohtori Reiko ja Sayako Uchida, kuvittaja Eve Tharlet. Tohtori Reiko on hiukka omituista, onko hän olemassa? Kirja on Hammaspeikkojen juhlat. Se on perinteistä, opetuksellista lastenkirjallisuutta. Kuvitus on hieno, tosin seassa pyöri outo apina.

Esiintyjien nimeäminen on yksi asia, dialogi toinen. Mika Rättö on kirjoittanut Tähtiluodon kuiskaajat. Homma ei toimi pelkällä nokkeluudella ja jos jollekulle toimii, niin onnea. Tekijän oma, surrealistinen kuvitus on hieno.

Proosa ja sen omainen

Jo muoto on erikoinen: Agentsista tunnettu Esa Pulliainen soittaa ja näyttelijä Tapio Liinoja kertoo kirjoittamiaan tarinoita. Vampula pop ei toivottavasti jää vol. 1:een.

Kaksiosainen mies on Mikko Viljasen esikoiskokoelma. Sisällöllinen ja tekninen rohkeus on hyve, jonka onneksi aika tasii.

Harri Tapperin veljessarjastaan ja perheestä kertova Järkäle on yhtä tärkeä koonti kuin Hannu Salaman Finlandia-sarja.

Liikaa lukeneelle outous ei usein ole sitä. Outi Almin Suhteettomia tiloja on yllättävä, muttei niin yllättävä, etteikö vastaavaan olisi jo törmännyt. Almin dialogi on kömpelöä. Vähän kysytyttää kustannustoimittajasta.

Kenties verbaalisin kirjailija kaikista suomalaisista on edesmennyt Juhani Peltonen. Hänen Kirjeitä hullunmyllystäni on juuri niin oma- ja laatuinenkuin tältä suomen sanan mestarilta voi olettaa. Välillä nokkelehtiminen tökkii.

Holokaustikirjallisuus on teema, jota olen seurannut sattumalta vuosikausia.

Pääosa kuvitteellisista teoksista häviää dokumentaarisille keskitysleirien todellisen luonteen vuoksi. Ja kai yksikään, joka ei ole keskitysleirillä ollut, ei osaa kirjoittaa sinne päinkään. Fred Wander on ja hänen Seitsemäs kaivo -teoksensa on fiktiivisistä keskitysleirikuvauksista parhaita.

Hienoinen pettymys, jota ei osaa pukea sanoiksi. Sellainen on erinomaisen Leena Krohnin Valeikkuna. Lukiessa kaihertaa tuntu jostain aiemmin luetusta, nähdystä.

Markku Kivisen Betonijumalia on tyypillinen. Se ei olisi mennyt noin ohuena läpi, jos minä tai muu maatiainen olisi sen tehnyt.

Jestas mitä tavaraa! Osa. Paljon löysääkin on Helen Walshin Englantilaisessa tragediassa. Walsh ei nouse Zadie Smithin eikä Salman Rushdien tasolle, mutta kirjailija on kirjailijana lapsi.

Nick Hornbyllä on ainakin selkeä teema. Miehet väärässä paikassa ikänsä tai elämäntilanteensa puolesta. Skeittari on laadukkaasti kirjoitettua proosaa, kuten Hornbyllä aina. Hyvä kirjailija voisi vaihtaa teemaakin.

Nyt on paha paikka, ei voi vastata. Pauliina Suden Pyramidi ei oikein tiedä kuka se on. Sinne toisellesadalle sivulle menee hyvin, mutta sitten lukija on hukassa. Kun kirja ei juokse suosiolla, lukija alkaa pohtia. Oliko tämä dekkari, vai mikä?

Jotenkin on käynyt niin, ettei Mikko Viljasella ole tullut toisen kirjan ongelmaa. Maan paino on hieno romaani. Pieniä puutteita on, ne sallitaan.

Takakansi huijasi minua olettamaan sellaista mikä ei pitänyt paikkaansa. Mark Haddonin Harmin paikka ei ole brittiläistä sitcomia vaan laatuproosaa. Miten britit pystyvät tekemään niin lukukelpoista kevyttä verrattuna amerikkalaisiin?

Huonosti käyttäytyvät jumalat on Marie Phillipsin kelpo romaani. Yllättävää hauskaa on saatu irti klassisten jumalien toilailuista Lontoossa. Lisää suomeksi tätä kirjailijaa.

Michel Houllebecq on yliarvostettu. Halujen taistelukenttä on ihan hyvää proosaa, muttei se mitenkään vakuuttanut. Mediahuuto on ollut liian kova.

Vettä elefanteille on varsin tavanomaista proosaa kieltolakiajan sirkusmaailmasta. Sara Gruen kirjan juoni eläisi missä tahansa ympäristössä.

Dekkarit ja jännitys

Juhannusyön uni on Arne Dahlin parhaimmistoa, jos sitä katsoo kirjallisesti rakennettuna dekkarina. Itse rikosten kokonaistoteutus ja perustelut ovat kökköä.

En pidä kirjallisista tiiliskivistä. Kate Mossen Kryptassa ei ollut yli 700:a sivua. Yleisvihje: jos kirjassa on adjektiiveja ja etenkin jos henkilöitä kuvataan ulkonäköltä, lukekaa kirja ajanvietteeksi.
Toinen kasa oli Nicola D’Estienne D’Orvesin Pahan orvot. Saa pitkäänkin kirjoittaa; mutta miksi? 300–400 sivua pois tästäkin, niin kehut putoaisivat, ainakin melkein.

Ympäristö on tärkeä kysymys dekkareissa. Jos se on vieras, niin juttu putoaa lukijalle paremmin. Jos se on tuttu, aletaan katsoa kotoisuuksia ja niiden oikeassa oloa. Saksalaisen Jan Costin Wagnerin Suomeen sijoitettu Vaietut vuodet on väärässä maassa suomennettuna.

Islannistakin tulee komeita dekkareita, mutta Arni Thorarinssonin Ylitse muiden on perustavanlaatuista tasapaksuutta. Kirjassa on pohjoismaisen dekkarin hyveet, mutta myös tavaton hitaus.

Kanadalaista Louise Pen

nyä luettaessa on hyväksyttävä kaksi asiaa. Toinen on väentungos. Vaikeammin hyväksyttävä on kirjailijan tapa todeta asia ensin ja sitten selittää sama. Kylmän kosketus on kirjailijan toinen suomennettu.
Komeeta, ja ei ihan luotettavaa. Mutta kun teksti vetää ja dialogi sujuu, niin Tapani Baggen kirja Valkoinen hehku kiskoo väkisin mukaansa. Kyllä minä luen mieluummin hyvin kuin huonosti tehtyä.

Viimeistään Da Vinci -koodin jälkeen alkoi ilmestyä näitä kuin sieniä. Norjalainen Tom Egelandin Liiton vartijat hakee innoitteensa islantilaisista saagoista mikä on jo hehheh. Romua näissä on enemmän kuin järkeä tai trilleriä. Minäkin pidän höpöjutuista joskus, mutta kyllä edes alkeellinen äly olisi suotavaa.

Olli-poliisi on alkanut pohtimaan ja pähkäilemään ja on vielä vähemmän duunari kuin ennen. Marko Kilven esikoinen oli loistava ja sai Vuoden johtolanka -palkinnon. Kadotetuissa alkaa olla samaa kääkkiä kuin Matti Yrjänä Joensuun myöhemmissä teoksissa. Kyllä tämä vielä menee, mutta seuraavassa kirjassa pitää Ollin alkaa taas hoitamaan poliisin virkahommia.

Lee Childin päähemmo Jack Reacher on ihan ok. Terässeinä on ylipaksu kirja. Se on virhe, jos ei riitä asiaa. Tämän hoidon olisi vetänyt paremmin Mickey Spillanen kuka tahansa henkilö.
En viitsi sanoa huonoksi kirjaa, joka on saanut saksalaisen dekkaripalkinnon. Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä on korkeintaan keskinkertainen.

Jos historiallisesta totuudesta ei välitetä, David Benioffin Varkaiden kaupunki menettelee. On pari amerikkalaista, jotka pääsevät sisälle venäläisyyteen (tässä tapauksessa neuvostoliittolaisuuteen). Martin Cruz Smith on ykkönen. Varkaiden kaupunki on hieno, mutta vaatisi tietämättömämpää lukijaa.

Martin Cruz Smith saa edelleen pitää ykköspaikkansa amerikkalaiskirjailijoista, jotka kirjoittavat venäläiseen ympäristöön. Tom Rob Smith ei ole huono Lapsi 44 -trillerillään, mutta ei ole siten asian ytimessä kuin Martin Cruz. Kyseessä on silti pätevä trilleri vaativammalle lukijalle.

Jorisija. Jose Luis Correan päähenkilö yksityisetsivä Ricardo Blanco on Viulistin kuolema -dekkarissaankin ihan älytön pölisijä. Jos Blancolla olisi asiaa, se olisi eri asia, mutta turha höpötys rasii. Minut on opetettu vaiteliaisiin naisiin ja miehiin tässä lajityypissä.

Harva asia ärsyttää enemmän kuin säälimättömät kehut kirjalle, joka ei sitä ansaitse. Mons Kallentoftia on siteerattu juuri niin. Hyvä kirjoittaja, muttei Sydäntalven uhri olisi pilannut elämääni, vaikka olisi jäänyt väliin. Tekstitaittokin on omituinen.

Veljeni vartija, Antti Tuomaisen dekkari hakkaa liian lyhyttä lausetta. Myös dialogi on samaa. On kova työ tehdä niin tiukkaa tavaraa. Se, mikä onnistuu James Ellroylta eikä aina häneltäkään, on ehkä liikaa vaadittu.
Jos piti Leonie Swannin lammasdekkarista, pitää luultavasti myös Tim Davysin Amberville, paluu alamaailmaan -kirjasta. Kun kamaa, tässä tapauksessa lelueläimiä esineellistetään, saadaan aikaan tietty efekti, vaikutus.

Minulle Dan Brown on kirosana. Mikkel Birkegaardin Libri de Lucan arvoitusta mainostetaan juuri Da Vinci -koodilla. Kunhan pörhistys laskeutui, havainnoimme itse kirjaa ja tuomaristo totesi, ettei tämä nyt ihan hassua ollut, hidasta vain.

Juan Gomez Juradon Taivaspaikka on tyypillinen trilleri. Erona moneen kumppaniinsa se on riittävän hyvin kirjoitettu.

En taas muistanut kuinka huonosti minulle maistuivatkaan kustannustoimitetutut amerikkalaiset dekkarit. Melkein on sitten hyvä amerikkalainen, kuten James Lee Burke yms. Eihän Janet Evanovichin Kahta kovemmin ole edes huono, mutta niin kovin jenkki.

Ja taas jenkki; ja vielä kova republikaaninen sisältö. James Patterson keikkuu hienon ja kamalan väliä. Jossain vaiheessa Alex Cross -dekkarit ovat olleet lukukelvottomia. Lontoon sillat on paremmasta päästä Crosseja.

Thomas Kangerin Maria Wiik on ihan kelpo poliisiviranomainen. Jos sivukansissa kehutaan Sjöwall & Wahlöön tasoiseksi, tietäkää, että rima on pantu korkealle. Toki kriitikot kehua saavat, muttei Thomas Kangerin Sunnuntaivieras Beck-sarjasta yli pääse.

Dekkarien lukijalle, etenkin sellaiselle, joka uskoo myös naisten osaavan, Murha naisen käsin on pakko. Pelkästään dekkareita lukemalla maailma ei rajoitu. Kun käsiinsä saa teoksen, jossa esitellään vanhoja tuttuja ja tuntemattomia, lukunautinto paranee jatkossa. Tiina Torppa on tehnyt edukkaan, tosin kevyen, esittelykirjan.

Tiesittekö, että lukeminen lihottaa? Aivoja.

Marko Ikävalko, teksti ja kuva

[sivun alkuun] [osaston etusivulle] [etusivulle]