Eräitä katsauksia maamme ”kuvaavaan teollisuuteen” vuonna 1893:
Kemigrafia oli ajan kova sana, 
rotaation tuloa vasta odoteltiin

Millainen olikaan maan kirjapainomaailma armon vuonna 1893, Gutenberg-lehden aloittaessa säännöllisen ilmestymisensä?

Tuon merkkivuoden teollisuustilastossa kirjapainot muodostavat - yhdessä kivipainojen, puunpiirroslaitosten ja valokuvauslaitosten kanssa - ”kuvaavan teollisuuden”.

Taustaksi: 1893 oli pulavuosi, ja tuon vuosikymmenen alkua leimasi ylipäänsä taloudellinen lama. Tsaarina istui viimeistä kokonaista vuottaan Aleksanteri III. Suomen väkiluku lähestyi kahta ja puolta miljoonaa, ollen alle puolet nykyisestä.

Työväenyhdistysten Helsingissä 1893 pidetty ensimmäinen valtakunnallinen edustajakokous oli vielä täyswrightiläinen, luokkasopua tavoitteleva.

Sakari Topelius täytti Gutenbergin starttivuonna 75 vuotta, ja 27-vuotiaan Jean Sibeliuksen Karelia-sarja sai ensiesityksensä.

Kirjaltajia liki 1 400

Edellisvuonna 1892 oli maassamme vietetty Suomen kirjapainotaidon 250-vuotispäivää. Tällöin todettiin kirjapainojen levinneen lähes kaikkiin kaupunkeihin. Ilman painoa oli vain puoli tusinaa kaupunkia: Iisalmi, Kajaani, Kaskinen, Kemi, Naantali ja Tornio.

Ja kirjapainonhan sai perustaa aina vuoteen 1919 saakka Suomessa vain kaupunkipaikkakunnille.

Kirjapainoja - niihin mukaan lukien puoli tusinaa erikseen tilastoitua kivipainoa - oli maassa vuoden 1893 teollisuustilaston mukaan 66; ynnä lisäksi pari puupiirroslaitosta. Työntekijöitä näissä oli 1 370, joista parikymmentä ulkomaalaisia.

Erikseen olivat  tilastoidut ”kirjansitomatehtaat”  ja ”kirjansitomaverstaat”, joita löytyi maasta yhteensä 71. Niiden työntekijämäärä oli noin 310.

Karkeasti ottaen puolet kirjaltajaväestä oli töissä Helsingissä ja toinen mokoma muualla maassa.

1800-luvun viimeisen vuosikymmenen alussa Turussa oli neljä painolaitosta ja niissä noin 100 työntekijää, Tampereella viisi painoa ja niissä noin 70 työntekijää sekä Viipurissa niin ikään neljä painoa ja niissä noin 55 työntekijää.

Gutenberg-lehden perustamisen aikoihin Helsinkiin perustettiin uusikin paino. Perustajalla, faktori Victor Petterssonilla, oli kirjallisia taipumuksia; hän käynnistikin painotoiminnan saadakseen painopaikan perustamalleen Lördagen-viikkolehdelle. Mutta taloudellisen laman puristuksessa alku oli hankalaa, ja ehättipä paino ensi metreillään käydä konkurssissakin.

Jo 1800-luvun lopulla kirjapaino siirtyi toiselle omistajalle, jatkaen Kauppakirjapainona, joka tunnettiin sortovuosina ns. maanalaisen kirjallisuuden painopaikkana.

Oppipoikia ja kirjaltajakaronkia

Kemigrafia oli kova sana!

Maamme kirjapainoissa oli 1890-luvun alussa tapahtunut kemigrafian, kuvalaattojen syövytyksen, läpimurto. Maan ensimmäinen kemigrafinen laitos oli Ernst Tilgmannin Helsinkiin perustama. Se sai pian kilpailijan Weilin & Göösistä, joka oli edellisellä vuosikymmenellä siirtänyt kaiken painotoimintansa Jyväskylästä Helsinkiin.

Puupiirroslaitokset olivat saamassa itseään vahvemman haastajan. Ja ksylografien eli puupiirtäjien ammattikunta tunsi olonsa noihin aikoihin hyvin uhatuksi. Tosin ammattikunta oli perin pieni.

Provinssi-Suomen kirjapainot joutuivat muuten pitkälle 1900-luvulle turvautumaan pääkaupungin kuvalaattalaitosten palveluihin.

Noihin aikoihin käytiin - nykytermein - koulutuspoliittista keskustelua, jonka ydinsisältönä oli - edelleen nykytermein - työnohjaus. Laajalti valitettiin, etteivät oppipojat saaneet uransa alkuvaiheissa riittävästi opastusta vanhemmilta kirjaltajilta.

Spoonet eli oppipojat jäivät hunningolle, ilmenee Carl-Rudolf Gardbergin historiankirjoituksesta: ”Erityisen pahasti katsottiin kehityksen vinoutuneen sanomalehtiä valmistavissa kirjapainoissa, missä vanhemmat latojat teettivät ’spooneilla’ yötöitä heittäytyen omasta puolestaan miltei tyhjäntoimittajiksi ja missä kävi usein niin, että oppilaat eivät koko koulutusaikanaan päässeet perehtymään mihinkään muihin töihin kuin pelkästään tavanmukaisen tekstin ladontaan.”

Kehnosti kohdeltiin nuorta kirjaltajaväkeä noihin aikoihin muutenkin.

Oppilaskautensa loppuun suorittaneille olivat kuuluneet kauan miltei itsestäänselvyytenä kirjaltajakekkerit eli opistapääsykaronkat, jotka järjestettiin yleensä uudenvuoden aattona:

”Faktorin juhlallisesti julistettua koulutuksensa loppuun suorittaneet oppilaat kirjaltajiksi joivat kaikki heidän kunniakseen lasillisen punssia, haukkailivat voileipiä ja huuhtelivat ne alas oluella, ja arvohenkilöiden poistuttua alkoi sinunmaljojen tyhjentely, mitä jatkui aina uudenvuodenpäivän aamupäivään saakka”, Gardberg kirjoittaa.

Mutta kuinka kävikään? ”Tällaiset kekkerit kävivät kuitenkin nuorten isäntien kukkarolle, ja Helsingissä oli vuodesta 1890 lähtien jonkin aikaa tapana, että juhlinnan asemesta annettiin usein rahalahja vastaista suomenkielistä kirjapainotaidon oppikirjaa varten perustettuun rahastoon tai kirjaltajien eläkerahastoon.”

Osuutensa asiaan lienee ollut 1890-luvun alun lamallakin?

Luffareita ja naiskirjaltajia

Kiintoisa ajan ilmiö olivat myös ns. luffarit, kiertolaislatojat. Erityisesti keväisin heidät valtasi vaellusvietti, ja he tarjoutuivat pätkätyöläisiksi milloin minkin kaupungin painoihin. Luffarit selviytyivät yleensä yksinkertaisista käsinladontatehtävistä, niin että työpäivän jälkeinen oluttuoppi oli taattu.

Luffareita pidettiin eräissä painotaloissa 1800-luvun lopulla jopa vitsauksena.

Naiskirjaltajia lienee sen sijaan pidetty sulostuttajina. Naispuolisia latojia oli otettu palvelukseen jo 1850-luvulla, Krimin sodan vuosikymmenellä. Mutta Gutenberg-lehden synnyn aikoihin heitä alkoi olla painoissa jo sadoissa lueteltava määrä. Vielä 1890-luvun puolella naislatojilla kyllä saattoi olla omat työhuoneensa.

Faktorit alkoivat 1800-luvun lopulla - voisi sanoa - herraskaistua, ja kokea että heidän paikkansa ei enää ollut kastin ääressä. Faktorien oma ammattiliitto syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun puolella.

Tosin arvonsa tuntevaa väkeä olivat peruskirjaltajatkin. Niin kuin ylioppilailla oli valkolakkinsa, oli myös ”mustalla kaartilla” omat kirjaltajalakkinsa, joiden kokardina toimi kirjanpainajien vaakuna.

Ammattiylpeyttä ei peitelty.

Kirjaltajan tyypillinen työpäivä oli Gutenberg-lehden ensi askelien aikoihin 10,5-tuntinen. Kirjatyöntekijät olivat alttiimpia vakaville sairauksille kuin monet muut. Kirjatyöntekijäin liiton historiankirjoittajan Matti Niemisen sanoin, syynä asiaintilaan ”lienee pidettävä pääasiassa seuraavia tekijöitä: keuhkoihin tunkeutuvaa lyijypölyä, jota huolimattoman siivouksen jäljiltä oli runsaasti työhuoneissa; puutteellista ilmanvaihtoa, joka pakotti hengittämään jätekaasujen ja pölyn pilaamaan ilmaa ja joka toisaalta teki välttämättömäksi pitää ikkunoita tai ovia auki”.

Lakanalehtiä pikapainokonein

Sähkövalo oli Suomessa ja Pohjoismaissa syttynyt ensi kerran 1882 Tampereella. Vei kymmenen vuotta, ennen kuin sähkö rynnisti kirjapainoihin. Sähkö oli energianlähteenä vuonna 1893 ilmeisesti vasta parissa painotalossa: kuopiolaisessa O. W Backmanin painossa sekä viipurilaisessa Uudessa Kirjapainossa.

Muut turvautuivat vielä höyrykoneisiin ja kaasu- tai paloöljymoottoreihinkin. Teollisuustilaston mukaan maan kirjapainoissa näyttäisi olleen 1893 yhteensä parikymmentä höyrykonetta, joista vahvimman ”koneellinen liikutusvoima” ylti 12 hevosvoimaan.

Useiden lehtipainojen johtajien haaveissa kiilsi epäilemättä rotaatiokone. Maailmalta oli rotaatioista kantautunut uutisia jo vuosikymmenien ajan. Ensimmäinen rotaatio alkoi Suomessa kylläkin jyristä vasta 1896 Hufvudstadsbladetin painossa.

Modernit Linotype-latomakoneet tulivat nekin painoihin vasta aivan 1800-luvun lopulla.

Täten voi todeta, että Gutenberg-lehden synnyn aikoihin lehdenvalmistustekniikka oli vielä ikään kuin kiinni vanhassa. Tämä asetti sanomalehdille suuria rajoituksia.

Se, että lehtien tuotanto tapahtui käsipainimilla ja pikapainokoneilla, rajoitti niiden sivumäärää. Sanomalehti oli Gutenberg-lehden starttivuonna lähtökohtaisesti nelisivuinen. Se oli vähän, ja niinpä lehdet pyrkivätkin kahmimaan itselleen lisää painopintaa - paperin kokoa suurentamalla!

Noiden vuosien sanomalehdet olivat lakanoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Lakanatauti raivosi pahimmillaan juuri Gutenberg-lehden synnyn aikoihin. Hufvudstadsbladet teki ennätyksen muistamalla lukijoita numeroilla, joiden paperin koko ylitti reippaasti 3 000 neliösentin rajan ja joiden sivu oli jaettu 10 palstaan.

Nuo numerot olivat sekä leveydeltään että korkeudeltaan kymmenisen senttiä nyky-broadsheeteja suurempia. Lienee siinä jo monessa perheessä harkittu uuden pöydän ostoa?

Siunattu rotaatio: se mahdollisti sivumäärän kasvattamisen. Ja lehden formaatti saattoi samalla hieman kutistua, kohtuullistua.

Otava: alkuun ulkoistaja

Useat merkittävät kirjankustantamot olivat olemassa jo Gutenbergin synnyn aikoihin. WSOY laajensi tilojaan Porvoossa 1892-93. Jyväskyläläinen, kilpailijaansa selvästi pienempi Gummerus teki noihin aikoihin rahaa mukavasti ehkä ennen muuta Kyläkirjaston Kuvalehdellä.

Provinssi-Suomen kirjanpainatuskaupunkeina profiloituivatkin 1800-luvun lopulla Porvoo ja Jyväskylä.

Helsinkiläinen Otava toimi vuonna 1890 tapahtuneesta perustamisestaan lähtien parikymmentä vuotta ilman omaa painoa. Se jätti kirjapainotyön aliurakoitsijoiden - vaihtelevien helsinkiläisten painojen - tehtäväksi.

1800-luvun viimeisen vuosikymmenen alkupuoliskolla maassa painettiin vuosittain uusia kirjoja karkeasti jo puolentuhannen nimikkeen verran. Enemmistö nimikkeistä alkoi olla suomenkielisiä.

Vuoden 1893 merkittävimmäksi Suomessa ilmestyneeksi teokseksi on kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka nostanut Arvid Järnefeltin romaanin Isänmaa. Tarkka on Eino Leinoon tukeutuen kehunut Järnefeltin romaania ensimmäiseksi todelliseksi ”pääkaupunkilaisen kulttuuriympäristön” kuvaukseksi.

Ulko- tai painoasullisesti vuoden 1893 ehdoton merkkikirja lienee ollut kuvateos Suomi 19:llä vuosisadalla. Siihen erillisiksi kuvasivuiksi sijoitetut heliogravyyrit eli kuparivalopainatteet oli teetetty Pariisissa, sillä heliogravyyritekniikka tuli Suomeen - ensimmäiseksi Tilgmannille - vasta 1800-luvun loppuvuosina. Tuo ”suurkoruteokseksi” kutsuttu kirja loi sittemmin maailmalla Suomi-kuvaa tultuaan käännetyksi useille eurooppalaisille kielille.

Sensuuri alkoi kiristyä

Vuonna 1893 ilmestyi 1-7-päiväisiä sanomalehtiä eli ”valtiollisia sanomia” kaikkiaan reilut 60 - alle kolmannes nykyisestä määrästä. Erityyppisiä aikakauslehtiä tai -kirjoja kustannettiin hieman enemmän: runsaat 80.

Joka päivä ilmestyviä sanomalehdistä oli 5. Toimittajia sanomalehdissä työskenteli yhteensä puolisentoistasataa; tuskin edes sen vertaa, mitä on nykyisin Aamulehden palveluksessa.

Suomenkielisten sanomalehtien määrä oli jo edellisellä vuosikymmenellä ohittanut ruotsinkielisten sanomalehtien määrän.

Nykyisistä sanomalehdistämme 1893 ilmestyi 18, joista 10 suomenkielistä ja 8 ruotsinkielistä. Paikallislehtiä ei vielä ollut (vanhin eli Tyrvään Sanomat alkoi ilmestyä 1894); kuten ei varsinaisia työväenlehtiäkään (Uutispäivä Demarin edeltäjä Työmieshän perustettiin 1895).

Maan tuon ajan suurin sanomalehti oli Hufvudstadsbladet. Sen levikki oli tarkasteluajankohtanamme lähestymässä 10 000 kappaleen rajapyykkiä. Levikissä seuraavaksi suurimmat lehdet olivat Uusi Suometar ja Nya Pressen, johtava ns. svekomaanilehti.

Päivälehti teki nousuaan Uuden Suomettaren vakavaksi haastajaksi. Maakuntalehdistä suurimpia olivat tamperelainen Aamulehti (levikki vajaat 5 000), turkulaiset Aura ja Turun Lehti sekä oululainen Kaiku. Sanomalehtiä uhkasi tsaarin ja hänen käskyläisensä, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin, sensuuri. Sensuurin ote alkoi kiristyä 1890-luvun alkuvuosina, yltyen pahimmilleen vuonna 1900. Tulilinjalla olivat ennen muuta pääkaupungin ja Viipurin johtavat lehdet, kun sen sijaan esimerkiksi Tampereella ja Turussa päästiin helpommalla.

Suomenkielistä lehdistöä leimasi vanha- ja nuorsuomalaisten lehtien ajoin kiivaskin vastakkainasettelu. Sitoutumattomia sanomalehtiä oli tuolloin vain tusinan verran.

Antiikva alkoi rynniä

Fraktuura ja antiikva kisasivat Yrjö A. Jäntin mukaan Suomessa hegemoniasta liki seitsemän vuosikymmenen ajan. Gutenberg-lehden lapsuudessa oli antiikva jo alkanut lyödä itseään läpi. Sen läpimurto alkoi suomalaiselle sivistyneistölle suunnatuista kirjoista - kun sen sijaan rahvaan arveltiin pitkään osaavan lukea tihrustaa vain fraktuuraa.

Gutenberg oli painettu alun alkaen antiikvalla.

”Nykyisin ei fraktuurakirjakkeita liene lainkaan suurimmassa osassa kirjapainojamme”, kirjoittaa Yrjö A. Jäntti 1940 ilmestyneessä teoksessaan Kirjapainotaidon historia.

Noin oli käyvä. Mutta vielä 1893 fraktuura oli kuningas.

Jyrki Pietilä

[sivun alkuun] [etusivulle]