Kirjapainotaidon historiaa 200 vuoden ajalta esillä Mustasaaressa

Käsiprässistä ja metallilatomosta photoshoppiin

Ei tainnut arvata rautaisen käsipainokoneen valmistaja vuonna 1804, että vielä parinsadan vuoden päästä laitteella painetaan A3–kokoa olevia pohjia joulupukin kirjeille tai ”etsintäkuulutuksia” Osuman bin Laden –nimisestä kuvitteellisesta herrasmiehestä, jonka esikuvaa on jahdattu lokakuusta lähtien Afganistanin vuoristoissa.

Kovia painokone on kokenut itsekin; elokuussa 1852 kone putosi Vaasan palon yhteydessä lattian läpi sillä seurauksella, että sen jalat katkesivat. Ne korjattiin, ja vajaat neljä vuotta myöhemmin, toukokuun kuudes päivä 1856 sillä painaa pasautettiin Wasabladetin ensimmäinen numero joka ilmestyi seuraavana päivänä.

Tasan 125 vuotta myöhemmin eli toukokuussa 1981 tapahtui niin, että Vaasan keskustassa ollut museoitu rakennus siirrettiin toimituksineen, latomoineen, painoineen, konttoreineen ja Mannerheimin kuvalla varustettuine johtajanhuoneineen Vaasan kupeessa Sulvalla sijaitsevaan Stundarsin käsityöläiskylään. Kulttuuriteon takana olivat veestään puolet menettäneen Vasabladetin toimitusjohtaja Erik Sundqvist sekä tuolloinen päätoimittaja Birger Thölix.

Lehti maksaa yhä osittain museon ylläpidon. 

Elävä ja toimiva museo

Kun lehtiyhtiön johto järjesti puitteet, niin jatkon ovat sitten hoitaneet kirjatyöntekijät; laitteiden toimivuus on kunnia-asia, työnäytöksiä annetaan tilauksesta muun muassa opiskelijoille ja koululaisille parisenkymmentä kertaa vuodessa. 

Vanhoja ja uudempiakin kirjapainotaitoja esittelevät muun muassa käsinlatoja Vivi-Ann Ahlskog, kirjansitoja Stina Svarvar, painaja Åke Bengs, atk-latoja Esko Hakala, museon oltermanni, käsinlatoja Bjarne Hammarström, konelatoja Mikael Lassfolk, ja painaja Stefan Sandelin.

”Tänne ei alunperinkään ole ollut tarkoitus kerätä mitään romua, vaan vanhimmatkin laitteet toimivat”, sanovat latomakonetta hoiteleva Mikael Lassfolk, takana 38 vuotta kirjapainotöitä ja atk-osaston kehittelystä vastaava Esko Hakala, 45 vuoden työrupeaman jälkeen viime kesänä eläkkeelle jäänyt Vaasan Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen taloudenhoitaja.

”Nuoret sällit ryntäävät usein atk-osastoa kohti opastavan kyltin perässä ja ovat sitten silmät pystyssä 10-20 vuoden takaisia laitteita ihmettelemässä: nämähän ovat kuin jostakin James Bond elokuvasta”, Hakala naureskelee. 

”Senkin olen huomannut, että myös vanhat laitteet kiinnostavat todella nuorisoa.”

Tekninen kehitys laitteissa ja työmenetelmissä on teollisuudenaloista muuttanut ehkä eniten juuri kirja-painoalaa, siksi museon "oltermanni" Janne Hammarström pyysi Esko Hakalaa puolitoista vuotta sitten järjestelemään kerättyä valoladonta- ja atk-tekniikkaa omaksi osastokseen.

”Entisten lisäksi haetaan käytöstä poistettuja koneita, joita ei parin vuoden jälkeen löytäisi enää mistään ja huolletaan vanhoja. Kuumaladonta-ajalta peräisin olevien koneiden ääressä on mukava tavata kavereita sekä muita alan ihmisiä; muistella menneitä ja nauttia vanhan kirjapainon hajusta, jota muualta ei juuri enää tavoita.”

”Jos ei muuta keksitä, niin leikitään koneilla.

Kehitys kehittyy

Kirjapainotaidon historiaa on siis sata vuotta kestäneen kuumaladontakauden jälkeenkin: 1970-luvulla alkanut valoladonta-aika rätisevine reikänauhoineen on jo mennyttä aikaa, tätä päivää ovat digitaalitekniikka ja atk.

Miehet pohdiskelevat edelleen tekniikan kulkua: Aikanaan maailman seitsemän tekniikan ihmeen joukkoon luettu latomakone pysyi liki muuttumattomana satakunta vuotta; 1970-luvulla metalliladonnasta siirryttiin valoladontaan ja siitä digitaaliseen painotekniikkaan.

”Ennen valoladontaa kohopaino oli latomakonetta lukuun ottamatta pysynyt periaatteessa samanlaisena satoja vuosia Gutenbergin päivistä asti; nyt uusia, entistä tehokkaampia laitteita ja ohjelmia tulee puolen vuoden välein.”

Raju on ollut ajan riento ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Välillä laitekehitys tuntuu jo vaikuttavan rahastukselta eli valmistajan kannalta hommassa on järkeä, mutta miksi kirjapainot lähtevät mukaan?

”Rahastukseltahan se vaikuttaa, mutta jos tehtäisiin heti laitteet ja ohjelmat joita ei tarvitse parannella, niin valmistajathan menisivät konkurssiin.”

”Se on niin, että kun joku isompi kirjapaino ottaa käyttöön uusimpia ohjelmia, on muiden melkein mentävä mukana. Jos sulla on vanha ohjelma ja ilmoitus lähetetään uudella, niin sä et saa sitä enää auki. Eli ne joilla on rahaa ottavat heti käyttöönsä uudet versiot.

Historiansivujen havinaa

Atk-laitteita myynyt ja niiden käyttöön lehtitalojen väkeä 1980-luvulla kouluttanut Hakala muistelee teknisen kehityksen hyviäkin puolia.

”Kun kymmenen vuotta sitten lähetti sivun-puolen sivun ilmoituksen kirjapainoon filmille Macilla, se kesti kaksi tuntia. Tuon ajan kone oli kiinni eikä voinut tehdä mitään; ilmoitukset kuitenkin vain lisääntyi, joten siitä meinasi tulla vähän stressiä. Nyt samanlaisen sivun lähettäminen linjoja pitkin kestää vajaat viisi minuuttia. Laitteet ja verkot, laajakaistat ja valokaapelit ovat näin muuttuneet eikä loppua näy. Ennemminkin ollaan alussa.

Erityisen läheinen Hakalalle on lähinnä ilmoitusladonnassa käytetty.” valolatomakone Xenetron, jonka käyttöön hän koulutti Vasabladetin Vaskiluodon painon väkeä 1980-luvun puolivälissä.

”Kun laitteet nykyään vanhenevat puolessa vuodessa, niin Xenetron oli myynnissä vielä yli kymmenen vuotta 1976-90. Se oli tosi iso edistysaskel sivunvalmistuksessa, sillä ruutuun alettiin saada muutakin kuin koodeja ja tekstejä”, Hakala muistelee Lassfolkille, jonka kanssa hän teki maailman ensimmäisen sähköisesti värierotellun ilmoitussivun.”

”Mä olin kouluttajana Bladetissa ja Mikael oli mun kaveri kun tämä tehtiin. Me olemme tästä ylpeitä, vaikka sen tekeminen kesti pari päivää. Siinä oli sentään 72 logoa ja me saimme sen silti värieroteltuna ulos koko sivun, miehet hehkuttavat atk-huoneeseen kehystetyn Citarin ilmoitussivun äärellä.”

Samaan huoneeseen on sijoitettuna itse työkalukin, mutta valitettavasti Xenetron kakkosesta on näyttö pimeänä. Esko Hakala esittääkin kainon toiveen, että mikäli toimiva näyttö jostakin päin Suomea löytyisi, niin hyvä olisi.

Reikäkoneen rätinää

Kun Esko ja Mikael esittelevät valoladonta- ja atk-kauden tekniikan ihmeitä toteamme yksissä tuumin, että vanhoissa laitteissa, kampipuhelimesta alkaen, tuntuisi olevan enemmän niinsanottua sielua. Ainakin ne näyttävät ihan oikeilta työkaluilta.

”Kun kuumaladonta loppui, siirryttiin reikänauhaan. Tuossa on kylmäladontalaite, jolla reikänauhaa kirjoitettiin ja reikänauhan lävistäjä.”

Esko pistää laitteen käyntiin, ja huoneen täyttää 1960-70 -lukujen elokuvista tuttu säkätys. Sitten tullaan jo atk-aikaan.

”Näissä vanhoissa tietokoneissa, joilla valoladonnan aikana tehtiin tosi pitkään Vasabladetia ja Pohjalaista, oli keskusmuisti vain 32 kiloa. Nykyään ei taida olla niin pientä taskulaskintakaan.”

”Reikänauhakoneet edustivat tavallaan viimeistä vanhaa tekniikkaa ennen atk-aikaa, jolloin rupesi tulemaan tietokoneeseen kytkettäviä delta- sun muita päätteitä.”

Nerous ja yksinkertaisuus

Vaikka kirjapainomuseossa on esineistöä ”vain” noin kahdensadan vuoden ajalta, riittää oppaiden tietopankissa tavaraa aina hamaan Gutenbergin aikaan asti, varmasti pidemmällekin jos vain joku huomaa kysyä.

”Kun ennen kirjaimet kaiverrettiin puulaatoille, niin erään sellaisen pudotessaan särkyessä Gutenberg huomasi, että näitähän (kirjaimia) voi pistää eri järjestykseen. Näin kertoo taru, en tiedä onko se sitten totta. Todella mullistava keksintö tämä kirjapainotaito kuitenkin maailmassa oli. Yksi ihmiskunnan historian rajapyykkejä.”

 Teksti ja kuvat Jouni Hentula

[sivun alkuun] [etusivulle]