Kirjoja osaa harva tehdä
Vanha Karisto on myös
alueellinen vaikuttaja

Vieläkö voi aistia jotain Arvi A. Kariston noin sata vuotta sitten sytyttämästä valistushengestä, kun vierailee Hämeenlinnassa sijaitsevassa kustannus- ja painotalossa? Aika vähän.

Toimistotiloissa on kyllä vanhoja tauluja ja täytettynä komea huuhkajapariskunta. Kovin syvään sivistykseen ei kuitenkaan viittaa kaupungin pohjoislaidan teollisuusalueella sijaitseva, melkein ruma hallimainen rakennus.

Se on kuitenkin vireä ja menestyvä talo. Ja jos Karisto Arvi A. aikanaan kehittyi merkittäväksi kulttuurivaikuttajaksi, on nykyinenkin laitos ainakin toisella tavalla huomattava. Sen pääomistaja Jaakko Heikkilä on mukana kaikessa alueen viestinnässä ja antaa varallisuutensa vaikuttaa muutenkin Etelä-Suomen läänin pääkaupungissa.

Moottoritie Helsingin ja Tampereen välillä, paikka jossa länsipuolella katseen vangitsevat Prisman ja City Marketin tornit - sen toisella puolella, Pälkäneelle johtavan tien alkupäässä Kultakeskuksen talo. Sen toiseen päähän Karisto aikanaan muutti pois Hämeenlinnan historiallisesta keskustasta. Siinä sijaitsevat nyt sekä kustantamo että paino.

Sitomo vasta on jotain

Yritys on alle sadan ihmisen työpaikka, mutta tunnettu kautta maan erityisesti kustannustoimintansa vuoksi. Kustantamon osuus koko liikevaihdosta on noin 35 prosenttia. Pääosa on siis kirjapainotoiminnassa, ja toimitusjohtaja Simo Moisio sanookin ylpeästi, että Suomessa on Kariston lisäksi vain kolme taloa, jotka pystyvät valmistamaan kovakantisen kirjan alusta loppuun asti. Erityisesti sidontaan pystyvät harvat.

Karisto tekee siis kirjoja ja kirjanomaisia tuotteita tai osatöitä myös muille kustantamoille. Vientiäkin on, jos kohta sen osuus on melko vähäinen.

Näytehyllyssä on Kariston itse kustantamien kirjojen rinnalla - nimikkeitä oli viime vuonna toista sataa - useita muiden kustantamoiden  tuotteita. Siinä on myös taidokkaita venäjänkielisiä taidekirjoja. Niiden tekoa oli kuulemma valvomassa kolme daamia, aamukuudesta kymmeneen illalla, eikä yhtäkään levyä mennyt painokoneeseen ilman heidän hyväksyntäänsä.

Jatketaan loppupäästä. Sitomossa on jännittävä yhdistelmä arkirutiinia ja sivistystä. Kansituskone sattuu toimittajan ja valokuvaajan vieraillessa juuri seisomaan, on vuoronvaihdon aika lähellä kello kahta iltapäivällä.

Maarit Raunistola merkitsee vihkoseen (painettu tietysti Karistolla) kirjalinjan loppupään aikaansaannoksia. Kuudelta alkaneen työvuoron aikana on viimeistelty horoskooppikirjaa ja paksua Vanhan testamentin tutkimukseen liittyvää teosta, yhteensä noin 5 000 kappaletta.

”Tänään oli vähän häikkää, kun yksi kone reistaili”, hän kertoo. Hänenkin työssään on monta vaihetta. ”Se on kovaa tohinaa ja juoksemista koko ajan.”

Maarit Raunistola on ollut talossa kauan ja työskennellyt monilla sitomon koneilla. Hän varmasti hallitsee työnsä. Mutta osaisiko hän käsin sitoa kirjan? ”En totisesti”, hän heläyttää. ”Se on aivan eri taito. Aina kirjan käsiin ottaessani kyllä arvioin sen sidosasua, mutta täytyy myöntää, että luen hyvin vähän.”

Tämä ehkä yllättävä tunnustus tulee päivän mittaan muiltakin huulilta. Kun kirjojen tuotantoa harjoittaa useita tunteja päivässä, ei niiden sisältöön vapaa-aikana välttämättä halua perehtyä.

Aikaisemmasta työvaiheesta on huolehtinut Tuure Virkki. Näyttävintä on jo kuorettomalta kirjalta vaikuttavan paperipinon leikkaaminen kolmelta kantilta, mutta sitä ennen hän on koneillaan muun muassa jo laittanut liimaa alastoman kirjan selkään ja kiinnittänyt siihen nauhan kansittamista varten.

Myös Tuure Virkki liikkuu vikkelään kuin sirkustaituri. Hän ei ole oikeastaan ehtinyt miettiä ammattinimikettäänkään. Sitomotyöntekijä voisi olla sopiva, mutta kun hän vuorossaan kuitenkin yksin vastaa yhdestä tuotantovaiheesta, voisi puhua myös linjanhoitajasta.

”Ellei sitten päällikkö tai linjanjohtaja tai peräti divisioonan komentaja, me nauramme.” Tuure viihtyy työssään ja nauraa mielellään, myös itselleen.

Kiire pukkaa loppupäähän

Sitomon vielä varhaisemmassa vaiheessa työskentelee lähekkäin pari, kolme naista. Sitomokoneenhoitaja Ulla Vikman suostuu oppaaksi. Yhtenäistä puhetta ei kuitenkaan tule, kun hän työssään joutuu liikkumaan aika paljon. Lisäksi melu on kova.

Ulla heftaa. Hän toisin sanoen käyttää konetta, joka ”neuloo” paino- ja taittelukoneilta tulleita paperipinkkoja. Neulaa ei ole sormissa, mutta kädet siirtävät nippuja ensin koneeseen ja nostavat niitä sitten sieltä heftattuina lavakoille, jotka suurina tapuleina siirretään jatkokäsittelyyn.

Ulla Vikman on tehnyt samantapaista työtä jo kolmisenkymmentä vuotta. Perustotuus on hänestä tällainen: Kiire pakkautuu aina tuotannon loppupäähän.

”Ulko-ovella melkein jo autot odottavat. Täällä on rutistettava kiinni se ilma, jota aikatauluun on aikaisemmissa prosesseissa kertynyt.”

”Lisäksi koneet ovat nopeutuneet. Meidän palkkamme kuitenkin määräytyy vanhan käsikoneen vauhdin mukaan. Teemme urakkatyötä pienellä tuntipalkalla, valitettavasti”, Ulla Vikman sanoo.

Pitäisikö sitten olla urakkapalkka? Se ei Ullasta olisi pulmaton ratkaisu, sillä työn juoksemiseen vaikuttavat muun muassa paperin ja kirjan laatu. Muutoksia palkkaan on hänen mukaansa esitetty, mutta niitä ei ole näkynyt. ”Ei nää oo muka mitään nää meidän työt, se on vaan painaminen ja muu joka merkitsee”, Ulla kivahtaa.

Kone ei sentään ole aivan työntekijän isäntä, hän myöntää. ”Sen voi tarvittaesa myös pysäyttää, emme ole aivan liekanarussa, hän sanoo. Mutta yleinen vauhti ei juuri jätä sellaista mahdollisuutta.

Sitomossa työskentelee kaikkiaan kolmisenkymmentä henkeä.

Karisto on monessa mukana

Kun vierailija poistuu sitomon melskeestä, tulee äkkiä outo havainto: Missään ei soi radio, vaikka se niin monella työpaikalla on yleistä.

Hämeenlinnassa lopetti hiljattain paikallinen kaupallinen radiokanava Janne, jossa Karisto oli osakkaana. Kohta se kuitenkin aukeaa taas, nyt Hämeen Sanomien suojassa.

Mutta median omistussuhteet ovat täällä monimutkaiset. Karisto on suurin omistajataho Hämeen Sanomissa. Ainakin kun lasketaan yhteen pääomistaja Jaakko Heikkilä, hänen täysin omistamansa Kultakeskus ja pitkälti hallitsemansa Karisto. Kohta siis Hämeen Sanomat hallitsee paikallisradiota.

Sama talo omistaa myös 40 prosenttia Paletista, toisesta Hämeenlinnan merkittävästä graafisen alan yrityksestä.

Eikä sillä hyvä. Karisto omistaa suoraan viidenneksen sosialidemokraattien hallitsemasta yrityksestä Häme-Mediat, joka julkaisee Viikko-Hämettä. Sellaiseksi yhdistyivät vuoden alussa Päijät-seutu ja perinteinen Hämeen kansa. Karisto on osakkaana myös Jaarlissa, vanhassa sosialidemokraattien kirjapainossa.

Mutta mutkienkaan kautta omistettu Janne ei siis soi Karistossa, eikä mikään muukaan radiokanava.

Talossa keskitytään tekemään tulosta.

Se on toimitusjohtaja Simo Moision mukaan hyvä, ja samaa näyttää juuri valmistunut tasekirja. Kirjapainon myynti kasvoi viime vuonna 25 prosenttia ja koko talon 20 prosenttia. Voittoakin kertyi 2,7 miljoonaa markkaa.

Investointeja on tehty niin, että koneet ja laitteet ovat ajanmukaisia. Eikä henkilökunnan kouluttamista ole unohdettu.

Hyvä ilmapiiri

Kari Toivonen häärii rivakoin liikkein koneen ääressä, jonka kyljessä lukee Man Roland 700. Se on pari vuotta sitten hankittu arkkipainokone, jossa on viisi ”kyttyrää”. Yhdellä ajolla se toisin sanoen pystyy tuottamaan useita värejä. Se on moderni vehje, joka mm. vaihtaa automaattisesti painolevyt ja osaa pestä itsensä ja jolla voi ajaa 15 000 arkkia tunnissa. Se tarvitsee vain yhden hoitajan, tässä vuorossa Kari Toivosen.

Jotenkin näkee heti, että siinä on oiva työmies. Hän kertookin tulevansa töihin aina mielellään ja ottavansa jokaisen painotyön vakavissaan. Yhdentekevää työtä ei hänen mielestään olekaan. Silti hän ei ole vakavikko, vaan laskee leikkiä, sutkii. Hän toimii mielellään painajien luottamusmiehenä ja kuuluu myös koko firman yhteistoimintamenettelyn ryhmään.

Kari Toivosen mielestä talossa on työntekijöiden kesken hyvä ilmapiiri, yhteisissä pulmissa taas ei ole vaikea ottaa asioita esiin yritysjohdon kanssa.

Mutta tehokkaalla koneellaan hän on siis vuorossaan yksin töissä. Sitä korvaa erityisesti perhe, joka koostuu nyt vielä kotona olevasta vaimosta ja kahdesta yhteensä kuusivuotiaasta muksusta, joiden kuva on Karin työpöydän edessä. Lisäksi on hauska olla poikasakeissa: Hän näet pelaa uutterasti kaukalopalloa ja sulan maan aikana maahockeyta. Melko harvinaisia lajeja meillä.

Aina yhdessä?

Vielä harvinaisempaa nähdään painon rotaatiopuolella. Kone on  lehtitalojen pyörimäkoneisiin verrattuna pieni. Sillä tehdäänkin vain yksiväritöitä ja kirjojen talossa lähinnä romaaneja tai muuta tekstivoittoista kirjallisuutta.

Harvinaisuus on työpari Jaana ja Susanna Heinonen. Jaana on painaja ja äiti, Susanna aivan uusi rotaatiotyöntekijä ja tytär. Niin kuin eivät vielä olisi tarpeeksi toisistaan ja toisiltaan oppineet! He ovat aina samassa vuorossa ja asuvatkin vielä yhdessä.

Jaana on ollut talossa kauan, vaikka olikin välillä poissa. ”Näitä oppilaita tekemässä ja kasvattamassa”, hän naurahtaa. Susanna taas valmistui ammattikoulusta rakennusmaalariksi, mutta kun työtä ei löytynyt, tuli katsomaan, mitä äiti tekee. Työsuhde on alkanut niin hiljattain, ettei hän halua siitä mitään sanoa. Oli suuri työ saada hänet taivuteltua valokuvaankin.

Parhaillaan äiti ja tytär painoivat tietotekniikan osto-opasta. ”Vähän puuduttavaa, ei sisällön takia vaan suuren painoksen. Ei ole kuin rullien vaihtoa, mutta eipä tässä sentään mene kuin kolme, neljä tuntia, sanoo Jaana Heinonen.

Joustoa molemmin puolin

Painossa on toinenkin ujoileva ihminen. Tupakkatauolla käy kuitenkin ilmi, että Markku Salmi on ollut Karistolla ensimmäisessä ja viimeisessä työpaikassaan kohta 41 vuotta ja ammattiliiton jäsenenä melkein yhtä kauan.

Hän hoitaa nyt pienehköä, ”kaksikyttyräistä” arkkipainokonetta joka toisena viikkona. Joka toisena viikkona hän huilii. Hän on siis osa-aikaeläkkeellä. Tällaista vaihtoehtoa hän pitää erinomaisena. Työtuureissa myös joustetaan, molemmin puolin.

Niin pääluottamusmies, kirjapainonjohtaja kuin toimitusjohtajakin toteavat, että kirjan painaminen on kirjapainotöistä siinäkin suhteessa hankalimpia, että työt aaltoilevat tavattomasti. Kirjamyynnin sesonki osuu aina loppuvuoteen. Karistolla 40 prosenttia tuotannosta tehdään vuoden neljän viimeisen kuukauden aikana. Muu tuotanto myydään markkinoille nykyään lyhyellä ajalla. Yleensä ei tiedetä, mitä tilauksia on odotettavissa parin kuukauden kuluttua.

Jokin firma saattaisi tällaisessa asetelmassa aina välillä lomautella väkeään hiljaisempina kausina. Karistolla sitä ei kuitenkaan ole tehty. Toimitusjohtaja kertoo, ettei kahdeksaantoista vuoteen ketään ole tuotannollisista syistä sanottu irti tai lomautettu, ei edes laman pahimpina vuosina ja idänkaupan romahdettua.

Se on kuitenkin edellyttänyt joustoja. Ruuhka-aikana työntekijät ovat kiristäneet tahtia ja tehneet ylitöitä. Uuttakin väkeä on taas palkattu. Joskus jopa eläkeläisiä on ilmoittautunut kouluttamaan tulokaista.

Tällainen osaeläke on loistava pehmennin sekä työntekijälle että yritykselle.

Me kuitenkin Markku Salmen kanssa iloitsemme hiukan toisista asioista. Yritämme arvioida, kuinka monta arkkia hän noiden 41 vuoden aikana on painanut. Niitä on kertynyt miljoonia ja taas miljoonia, mutta vielä enemmän naurattaa, kun aprikoi, minne se kaikki viisaus on lopulta joutunut.

Puhuu kuin professori

Kariston ehkä hiljaisimmalla osastolla työskentelee Merika Pyörökivi. Se on entistä asemointia ja taittoa ja sivunvalmistusta ja kokonaisten painoarkkien laatimista uusin menetelmin, jotain jota sivullisen on vaikea ymmärtääkin. Työstään innostuneen Merikan puhe vilisee peedeeäffiä ja zippejä ja rippejä ja vielä apogeeta, postscriptiä ja nativea.

Lyhyesti sanottuna on kyse siitä, että Karistolla on käytössä moderneimmat painopinnanvalmistuksen menetelmät. Ne mahdollistavat korjaukset vielä mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa ja samalla vähentävät virheitä tulostuksessa.

Ja tietysti Merika on hankkinut kaiken mahdollisen koulutuksen. Tiiviin opiskelun jälkeen hän suoritti hiljattain ammattitutkinnon.

Läheisimpien kollegoidensa joukossa Merika Pyörökivi taitaa kuitenkin olla ainoa, joka on kiteyttänyt opiskelunsa tutkinnoksi, vaikka talossa suositaan koulutusta. Useat työntekijät ovat kulkeneet oppisopimustietä läheisessä yhteistyössä Ammattienedistämislaitoksen kanssa.

Turvallinen olo

Koulunpenkkejä on hieronut myös pääluottamusmies Matti Eroaho. Hän työskentelee niin ikään varsin uudella Galileo-koneella, joka sujauttaa tuosta vain sähköisen informaation painokoneeseen sopivaksi levyksi.

Hämeenlinnalainen Eroaho on vieraillut painajana Valkeakoskella ja tehnyt samassa ammatissa pitkän rupeaman myös Karistolla. Täällä hän on olut filmiasemoinnissa, sitomossa ja levynvalmistuksessa. Silti hän myöntää, ettei tunne kaikkia työprosesseja, koska tekninen kehitys on niin vinhaa.

Eniten Matti Eroaho kuitenkin on opiskellut yhteiskunnallisia ja järjestöllisiä asioita. Hän on käynyt pitkät kurssit niin Ammattiyhdistysopistossa kuin Työväen akatemiassakin, eikä Karisto, joka sentään edustanee hiukan toisenlaisia arvomaailmoja, ole lainkaan toppuutellut näitä opintoja eikä toimimista järjestötehtävissä.

Monista luottamustoimista Matilla ehkä näkyvin on Suomen kuudenneksi suurimman kirjatyöntekijöiden yhdistyksen puheenjohtajuus. Osaston suuruudessa aistii vielä Hämeenlinnan entistä sivistyksellistä asemaa Suomessa. Mutta vaikka jäseniä on paljon, ei ”joukkovoimalla” kannata Matin mukaan paljon elämöidä, kun toimintaan osallistujia on kovin vähän. Siitä hän on iloinen, että uusia jäseniä on tullut myös mainostoimistoista ja radiosta.

Karistolla työmarkkinasuhteet toimivat hänestä hyvin. Matti summaa: ”Työnantaja noudattaa visusti sopimuksia ja lakeja. Yt-menettely toimii. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, ettei sitä vaivatta voisi esittää työnantajalle. Työntekijöillä on halu pitää Karisto menestyvänä yrityksenä ja heillä on turvallinen olo.”

Teksti Olli Paunu
Kuvat Gadi Boustani

[sivun alkuun] [etusivulle]